|
 Marja Myllyniemi ehdotti tänään Hämeen Sanomien mielipidepalstalla draaman käytön lisäämistä koulukiusaamisen ennaltaehkäisemiseksi. On totta, että monella tasolla vaikuttavaa draamaa voitaisiin käyttää enemmän opetuksessa, ryhmäyttämisessä ja lasten ja nuorten kasvun tukemisessa. Suomen kouluissa draamaopetus on ollut opetussuunnitelmassa heikosti esillä, tosin asiasta tietäviä ja innostuneita opettajia on kouluissa. Koulujen tilanpuute, valinnais- ja kerhotuntien vähäisyys sekä lukujärjestystekniset seikat hankaloittavat järjestelyjä. Eri-ikäisten sekaryhmien sijoittaminen lukujärjestykseen - niin hedelmällistä kuin se olisikin - on miltei mahdotonta. Parhaat edellytykset tällaiseen lienevät yhtenäiskouluissa.
Draama on erinomaisen monipuolinen metodi, se ei ole vain jäljittelyä kuten Aristoteles asian ilmaisi vaan yhteisöllistä ja kollektiivista toimintaa, jonka avulla voi muuntaa abstrakteja käsitteitä inhimillisen toiminnan kielelle. Draaman avulla voi kokeilla jonkin tilanteen eri vaihtoehtoja ja seurauksia. Draama on toimintaa ja tekoja, joiden takana on ajatus, ihmisen sisin.
Oppiminen on sitä tehokkaampaa, mitä useammalla tasolla sitä tapahtuu. Draamatyöskentely vaikuttaa myös tunteen ja arvojen tasolla. Siksi sen vaikutus on pysyvämpää kuin pelkän tiedon. Draama ei sulje pois minkään oppimistyylin tyyppiä. Erilaisuus synnyttää mielenkiintoisia yhdistelmiä. Tiivistäen voisi sanoa, että draamaopetuksessa syntyy
1. tietojälkiä
2. tunnejälkiä
3. toimintajälkiä
4. taitojälkiä
5. mielikuvajälkiä
6. arvojälkiä.
Olen tehnyt peruskoululaisten ja lukiolaisten kanssa useita teatteriproduktioita. Jokainen on ollut omanlaisensa, mutta useasti on ryhmässä ollut sellaisia oppilaita, joiden elämään mukanaolo on vaikuttanut syvästi. Oman itsen näkeminen ryhmän jäsenenä, uusien ystävyyssuhteiden syntyminen, toisten hyväksyntä ja vähitellen kasvava luottamus itseen ja toisiin ovat draamatyöskentelyn lahjoja. Yhteistyö- ja vuorovaikutustaidot sekä vastuuntunto kasvavat. Aikaa on opittava jäsentämään ja hallitsemaan. Myös keskittymiskyky kasvaa. Esiintymis- ja puhetaidot karttuvat.
Draama on kuin pienoismaailma. Jokainen osanen on tärkeä kokonaisuuden kannalta. Yksilö ei ole maailman napa. Draama on vahvasti yhteisöllistä, mutta tuottaa myös yksilöille kasvun aineksia.
Lue lisää verkosta: KL Seija Okkosen puheenvuoro Opetuksen elävöittämisestä draaman keinon
 Puoli vuottani on vierähtänyt Kämmekänjuurien varjossa eli Hykin teatterin seitsemännen ensi-illan ja kuudennen kantaesityksen parissa. Tiistaina toinen miehitys testaili ennakossa yleisön reaktioita ja tänään toinen ensi-illassa. Enpä voi mitään, että minäkin itken ja nauran katsomossa, vaikka olen ohjaaja ja käsikirjoittajanakin. Olen ylpeä nuorista. En voi kuvitellakaan, että olisin itse pystynyt heidän ikäisenään esiintymään heidän laillaan.
Yli 50 nuorta, muusikot ja muutama takapiru ovat parissa kuukaudessa ahkeroineet reilun tunnin mittaisen esityksen. Alussa oli vain päämäärä ja idea. Sitten kaikki alkoi loksahdella kohdalleen.
En edelleenkään osaa sanoa, mitä ohjaaminen on. Kanssakulkemista, kannustamista ja valekatsojana olemista kenties. Ehkä olin vain lenkki, joka piti säikeitä koossa ja saattoi kaikki yhteen.
Teatterin suuri ihme on tapahtunut: esitys on syntynyt. Jengi on ottanut vastuun ja alkanut pelittää yhteen. Ohjaaja on työnsä tehnyt. Samalta on tuntunut ennenkin. Suru pyyhkii vierellä. Näyttelijöillä haikeus on vasta edessä. Kuljen askeleen heitä edellä. Esitykset jatkuvat, mutta ajatukset juoksevat jo muualle.
Voin toki toivoa esitykselle yleisöä. Alle kouluikäisille esitys kuitenkin lienee liian jännittävä. Mutta Veikko Pullin valot erityisesti Merja Uotilan tanssikohtauksissa ja Tatu ja Eppu Väänäsen sekä Ossi Cavénin musiikki jäävät mieleen. Tulkaa katsomaan. Lippuja ovelta ja ennakkoon: Esityspäivät ensi ja seuraavana sunnuntaina sekä keskiviikkona 19.5. klo 18 ja ti 18.5, la 22.5. ja ma 24.5. klo 14. Lisätietoa esityksestä kotisivulta. Kuuntele myös tunnusmelodia.
Valokuvat Henri Ilasen.
 On hyvin ja huonosti tehtyjä elokuvia, elokuvia, jotka kannattaa tai ei kannata katsoa. On elokuvia, jotka ovat teknisesti ihailtavia tai sisällöllisesti puhuttelevia. Harvoin mikään elokuva on joka suhteessa täydellinen. Timo Koivusalon Täällä Pohjantähden alla kuuluu kuitenkin elokuviin, jotka pitää tehdä ja nähdä. Tuskin Oscar-ohjaajia ja Hollywoodin studioita kiinnostaa suomalaisten historia ja kirjallisuutemme merkkiteokset. Itse meidän on kuvattava peilimme, jos tahdomme katsoa historiaamme ja nähdä sen valossa kirkkaammin tätä ja tulevaa aikaa.
Kummeksuin ajatusta Väinö Linnan klassikkoromaanin uudesta filmatisoinnista, sillä Edwin Laineen elokuva vuodelta 1973 oli vaikuttanut minuun syvästi. Ajattelin, että vanhan tradition painolasti olisi kenelle tahansa ohjaajalle liikaa. Koivusalo on kuitenkin onnistunut monessa. Viimeisen leffatunnin aikana kaikenikäiset katsojat nimittäin seuraavat valkokankaan tapahtumia hiiskumatta. Sisällissodan raakuus paljastuu: epätoivoinen aseiden räiske päättyy, alkaa kosto ja nujertaminen. Leirivangin uupunut katse on täynnä tuskaa, häpeää ja sitkeyttä. Kuulustelijaa taas ohjaa kostonhalu ja pelko.
Isovanhempani näkivät sisällissodan, mutta eivät siitä koskaan puhuneet. Oman mielikuvani olen luonut tieto- ja kaunokirjallisuuden avulla. Koivusalon tuoreella elokuvalla on paikkansa kansallisten mielikuviemme täydentäjänä, mutta jos katsoja ei ole perehtynyt historiaan, hän ei välttämättä ymmärrä kaikkea. Täällä Pohjantähden alla -elokuva ei siis tule ihan omillaan toimeen.
Tiivistämisen varaa
Yli kolmetuntinen Pohjantähti ei noudata elokuvan tyypillistä rakennekaavaa. Alku- ja loppupää ovat melkein eri paria. Muutamat kohtaukset tuntuivat jo nähdyiltä ja kuvakulmat tutuilta. Olisin katsellut mielelläni rohkeampaa elokuvakieltä. Siellä täällä on myös turhaan venytettyjä kohtauksia. Loppukohtauksen idea on osuva, mutta sitä venytetään turhan pitkäksi. Alkupään lyhentäminen olisi todennäköisesti parantanut elokuvaa. Ainakin irralliset juonen kannalta tarpeettomat minikohtaukset olisi pitänyt leikata pois.
Mieleenpainuvia henkilökuvia
Sanotaan, että elokuva käsikirjoitetaan kolme kertaa, siis myös kuvaus- ja leikkausvaiheessa. Raha ja aikatalu ovat tekijöiden pahimpia vihollisia, ja usein joudutaan päätymään kompromisseihin. Koivusalo kertoo saaneensa Linnan romaaniin ensikosketuksen jo 14-vuotiaana, joten idean kypsyttelyyn lie ollut tarpeeksi aikaa. Syvällinen henkilöiden ymmärrys näkyykin elokuvassa. Vähäisiltä tuntuvien sivuroolien avulla yhteisökuvaus saa hienoja sävyjä.
Myös naiset näkyvät valkokankaalla. Välillä tuntuu, että juuri he ovat sankareita ja uhreja. Esko Roine, jota Juho Peltoniemi Hämeenlinnan Kaupunkiuutisten arvostelussa kehui, tekee minunkin mielestäni harmonisen roolityön Kivivuoren Ottona. Myös Hannu-Pekka Björkmanin näyttelemä pastori Salpakari on moniulotteisempi kuin Laineen elokuvan pappi.
Alun tuoreet lapsikasvot valloittavat. Siksi tuntuu katsojan pettämiseltä, kun niittokoneen pukilla istuva Akseli yhtäkkiä onkin muuttunut Ilkka Koivulan ryppyiseksi ja ahavoituneeksi aikamieheksi. Pienellä vaivalla Koivulaa olisi tähän siirtymäkohtaukseen voinut vähän nuorentaa, sillä muuten hän on mies paikallaan, ei niin jähmeä ja vakaa kuin edellisen Pohjantähti-elokuvan Aarno Sulkanen vaan agressiivisempi, tarttuvampi, kriittisempi.
Ihmisyyden ja suomalaisuuden jäljillä
Elokuva, joka kuvaa ahkeruutta, sitkeyttä, nöyryyttä, uskoa, toivoa, uhmaa, kostoa, oikeutta ja vääryyttä, jättää kysymyksiä ja ajattelemisen aihetta. Eikö se juuri silloin ole vaikuttava teos?
Pohjantähden alla elämme, kuljemme satusetä Topeliuksen viitoittamaa tietä, kuuntelemme Petri Laaksosen biisiä. Joku menee elokuviin, innostuu romaanin lukuun. Koivusalon elokuva ei kaadu pikkupuutteisiin. Kyllä se päihittää menen tullen monta tyhjänpäiväistä jenkkileffaa.
——–
Valokuva on Artista-filmin lehdistökuvamateriaalia.
 Runoklubi Soihtu energisoi arjen tallaajan eilisiltana. Sinä, jota en tavannut, olisit vielä mahtunut tyhjälle istuimelle, lempeiden valojen siimekseen perimmäisten ajatusten, äänimaiseman ja kielen kauneuden parituntiseen hetkeen.
En onnistu välittämään sinulle tilaisuuden tunnelmaa, en kuulemiani monimerkityksisiä sanoja, virikkeitä, jotka liimautuivat hioutumaan päähäni, sydämeeni, sieluuni. Ihmettelen, miten altis olen sanataiteelle, miten vastustamattomasti se minua puhuttelee ja saa olemaan joku.
Ystävät tulivat tervehtimään, kyselemään kuulumisia, mutta olisin voinut istua illan yksinkin, vain sanoista juopuneena. Elämyscoctailin tarjosivat runoilija Juha Kulmala, filosofi Eero Ojanen Hattulasta, Sekametsä-orkesterin Mikko Myllyniemi Helsingistä ja Kai Kyösti Kaukovalta Hämeenlinnasta sekä 12. runokokoelmansa tilaisuudessa julkistanut runoilija Anne Hänninen Hämeenlinnasta.
Kaikki olivat vakuuttavia esiintyjiä. Illan ohjelma oli hyvin suunniteltu. Loistavaa, että Kanta-Hämeen kirjailijayhdistys aktiivisine toimijoineen järjestää runo- ja kirjallisuusklubeja ja tuo näin esille myös alueemme omaa osaamista. Suisto on erinomainen paikka runotapahtumille, joista seuraava Poetry Slam on muuten la 17.10. klo 18.30. Nähdäänkö? Vai tuletko peräti esiintymään?
 Istuin tämän yön alkutunteina elokuun salaperäisessä pimeydessä Aulangon Graniittilinnassa taidetoimikunnan ja kesäyliopiston järjestämässä Hitchcock Aulangolla -tapahtumassa. Valkokankaalla pyöri Hitchcockin Vertigo, elokuva, joka jättää katsojan tulkinnalle tilaa.
Saamani tiedon mukaan ennakkoon lipun varanneita oli 130. Paljon ei katsomosssa ollut tyhjiä paikkoja. Seminaarissa luennoi elokuvaprofessorimme Peter von Bagh, jota en ikinä väsy kuuntelemaan. Hänen alustuksensa ansiosta tein uusia kiinnostavia havaintoja elokuvasta, ja itsestäni katsojana.
Elokuvatapahtumaan liittyneestä elokuvakerhojen tapaamisesta ja kaikesta elokuvapolitiikkaan liittyvästä kirjoitan myöhemmin lisää, kun ajatus on selkeämpi. Tässä vain kiitokset järjestäjille erinomaisesta ideasta ja muutama kuva, jotka välittävät tunnelmia paikan päältä.
Lapsuudesta muistan, kuinka kasvatettiin arvostamaan ja kunnioittamaan poliisia. Mikään ei olisi voinut horjuttaa uskoa siihen, että poliisisetä auttaa aina. En muista, että mediassa olisi ollut juttuja poliiseista, jotka ovat syyllistyneet rikoksiin. Entäs nyt? Poliisia epäillään milloin mistäkin rikoksesta, poliiseja pannaan viralta, poliisi ampuu perheensä, poliisi ajaa humalassa. Rikkovatko nykypoliisit siis lakia entistä enemmän, valitaanko poliisikouluun vääriä tyyppejä vai turmeleeko yhä rankemmaksi käyvä työ kunnollisenkin poliisimiehen? Vai onko sittenkin kyse vain siitä, että poliisin teot nostetaan isoihin otsikoihin kun niistä aiemmin vaiettiin?
Poliisin työ sijoittuu laillisen ja laittoman rajamaastoon. Kuinka korkea täytyykään olla poliisin moraalin, jotta hän päivästä toiseen jaksaa nähdä ja ymmärtää oikean ja väärän eron eikä saa vaikutteita lainrikkojilta. Kuinka raskasta on tehdä pitkiä työpäiviä, säilyttää positiivisuus ja torjua kyynisyys. Kuinka tärkeää on oppia jatkuvasti uutta ja kuinka tärkeää on loistava tilanne- ja huumorintaju. Työyhteisön merkitys jaksamisen kannalta on kaikkein tärkein.
Tutkimusten mukaan suomalaiset luottavat poliisiin. Tuntuisi järkyttävältä, jos luottamusta ei olisi.
 Muun muassa kuvan espoolainen Johanna Venho esiintyy Kanta-Hämeen kirjailijayhdistyksen järjestämässä runoklubissa Verkatehtaankujalla Suiston pihalla huomenillalla. Muut esiintyjät ovat tamperelaisrunoilijat Kari Aronpuro ja Juha Siro sekä muusikko Janne Laurila. Illan juontajana säihkyy runoklubien ideoija Vilja-Tuulia Huotarinen.
Aiemmin Vana on järjestänyt Hattulan Retulansaaressa Runolaidun-nimistä tapahtumaa. Monet ovat valitelleet hankalia kulkuyhteyksiä, mutta nyt runo tulee ihan Hämeenlinnan keskustaan. Helmikuussa järjestetty runoklubi täytti Suiston ääriään myöten ja sai kiitosta yleisöltä.
Pistäydy iltakävelyllä ennen nukkumaanmenoa tai jää pidemmäksi aikaa itsekin suven suloisia ja runon riehakkaita säkeitä sanelemaan, vallankin jos olet jo lomalla.
Katso myös Vanan verkkosivut http://vana-66.net/
Valokuva Vanan arkistosta kahden vuoden takaa, jolloin Johanna Venho esiintyi Retulansaaren Runolaitumella.
Mietiskelen, millainen lehti Hämeen Sanomat oikein on. Tarkistin verkkosivuilta, oliko siellä mitään erityistä mainintaa lehden profiilista, imagotavoitteista ja toimintastrategiasta. En tullut hullua hurskaammaksi. Olli-Pekka Behmin päätoimittajakautena olin kerran tilaisuudessa, jossa esiteltiin lehden tavoitteita, mutta suuri yleisö jäi ehkä tuolloinkin vaille tuota infoa.
Moraaliset ja tiedonvälityksen etiikkaa säätelevät normit toteutuvat. Yksittäiset toimittajat kirjoittavat ansiokkaita juttuja, mutta jääkö kokonaisuus kuitenkin tasapaksuksi ja ilmeettömäksi. Tuomas Kyrön kolumniakaan - joka sentään useimmiten sävähdytti - en ole lukenut pitkään aikaan. Mitään vastaavaa kuin Maria Lassila-Merisalon Uurna-juttu en muista ilmestyneen.
Olen tottunut pitämään lehdistöä totuuden torvena. Olen luullut, että media nostaa esille sen, mistä muuten vaietaan. Onko maakuntalehti-idea hiipumassa? Siirretäänkö koko elämä nettiin?
Käväisin Keski-Suomessa lukemassa sikäläistä maakuntalehteä Keskisuomalaista, lapsuuteni sanomalehteä. Joka päivä lehdessä oli jonkun paikallistoimittajan kirjoittama kuntakolumni. Tuntui siltä, että alueellinen näkökulma oli Hämeen Sanomia paremmin esillä myös uutisaineistossa. Miten Hämeen Sanomissa on ajateltu nostaa maakunnan ääntä esiin? Eikö olisi juuri lehden tehtävä kirjoittaa esimerkiksi Hämeenlinnan uusien osien asioista entistä enemmän, koska vähemmistön ääni tahtoo hukkua isomman ja äänekkäämmän melskeeseen? Yksi ainut toimittajako nyt vastaa koko Hämeenlinnan alueesta?
Kehotan kaikkia kesäblogin lukijoita kirjoittamaan havaintoja ja kokemuksia Hämeen Sanomista. Tällainen palaute ja keskustelu lienee antoisaa myös lehden näkökulmasta. Toivon myös, että asiaa todella tuntevat selventäisivät lehden linjauksia ja tavoitteita. Kokemuksen ja tutkimuksen äänikään ei olisi pahitteeksi.
 Japanilaisen Haruki Murakamin Kafka rannalla ilmestyi Tammen Keltaisessa kirjastossa keväällä. Romaanissa seurataan vuorotellen 15-vuotiaan Kafka Tamuran ja sodan aikana mystisissä olosuhteissa muistinsa ja viisautensa menettäneen kuusikymppisen Nakatan pakomatkoja. Tarinat nivoutuvat yhdeksi ja samaksi 639 sivulla.
Aloittaessani ensimmäisen Murakamini mieleen palasi 80-luvulla lukemani 1012-sivuinen seikkailuromaani Musashi. Teokset ovat kuitenkin täysin erilaisia. Jos Musashi oli samuraitraditioiden ylistyslaulu taistelukuvauksineen, Kafka rannalla on jopa ällistyttävän länsimainen teos. Esimerkiksi säveltäjät Haydn ja Beethoven, filosofi Hegel ja elokuvaohjaaja Truffaut kuuluvat romaanin maailmaan. Nyt jo tiedän kirjailijan opiskelleen Yhdysvalloissa ja tuntevan länsimaista kulttuuria.
Kaikesta tutusta huolimatta Kafka rannalla -romaanista huokuu myös japanilainen vaatimattomuus, pyyteettömyys, hiljaisuus, alistuneisuus ja arvokkuus. Suhde kuolemaan on luonnollinen ja elämä on kuin polku joka on kuljettava. Itse teos on kuin varjoinen metsä, josta aina paljastuu uutta mitä syvemmälle hiipii.
Murakamin henkilöt ovat hämmentäviä, keskenään täysin erilaisia. Romaanin teho rakentuukin epätodennäköisyyksien kohtaamisista. Päähenkilö Kafkaa varjostaa äiti, jota ei ole edes kuvissa ja isän Oidibus-ennustus, että poika rakastelee äitinsä ja siskonsa kanssa ja tappaa isänsä. Nakata taas oli luokkansa viisaimpia ennen merkillistä tajuttomuustilaa, jonka jälkeen hän ei enää palannut entiselleen vaan ajatui elämän sivuraiteelle.
Vastavoinat kohtaavat: Kissojen kieltä puhuva Nakata tapaa kissankiduttajatappajan ja rekkakuski Hoshinon, jolle Nakatan myötä avautuu uusi elämä. Murhattu pyytää murhaansa, mutta kuka tai ketkä ovat murhaajia. Kaukana metsässä on manalaa muistuttava paikka, on vieritettävä kivi, joka avataan ja suljetaan, on uni ja unenomainen maailma. Ja se joka on vähäpätöisin, onkin tärkein.
Keskeiset tapahtumapaikat ovat kirjasto, metsä, mökki ja hotellit. Päätapahtumapaikka Takamatsu on todellisuudessa 670 000 asukkaan kaupunki, mutta romaanin perusteella paljon pienempi ja hiljaisempi paikka.
Romaanin nuori ja vanha etsivät itseään ja totuutta. Myös lukijalle Murakamin luoma todellisuus tarjoaa runsaasti virikkeitä. Lukemista on pakko jatkaa, koska vuorotellen eteneviin Kafkan ja Nakatan tarinoihin jää koukkuun.
Tiiliskivikö? Paksu. Kyllä. Mutta nopea- ja helppolukuinen. Valloittava, ajatuksia herättävä teos, joka jättää lukijalle paljon päätäntävaltaa. Positiivisessa mielessä siis tiiliskivi, josta ei myöskään ole ilmestynyt yhtään negatiivista kritiikkiä. Käännös palkitun Juhani Lindholmin, tosin englanti välikielenä.
Lisätietoja:
Viimeisin kritiikki on Arto Virtasen Parnassoon (3/2009) kirjoittama Kuka on kukin Mikä-mikä-maassa. Kiiltomadosta löytyy Heidi Lakkalan kritiikki Kohtalo määrää, ihminen häärää
Hämeen Sanomat ei tietääkseni ole julkaissut kritiikkiä, mutta Kriitiikkiportista voi lukea ainakin seuraavat:
Juhani Ruotsalo, Myyttiset vaeltajat nykyajassa. Demari
Eeva Saesmaa, Haruki Murakami, Kafka rannalla. Keskisuomalainen, Savon Sanomat
Jouni Huhtanen, Elämää hiekkamyrskyssä. Kymen Sanomat
Pentti Orhanen, Murakami lumoaa lukijansa. Ilkka
Harri Römpötti, Mielikuvituksessa piilee voimia. Helsingin Sanomat
Erkki Kanerva, Oman aikamme merkkiteos. Turun Sanomat
|
|
|
